Julkilausuma

Melko vakiintunut elokuva on pysynyt syntyvaiheistaan saakka – seuraten vain vähän itse elokuvan keksimisen perästä, sen jälkiaaltona  – loputtomassa muutoksen tilassa. Joudutaan jatkuvasti kysymään, millaiset tekniset keinot, millaiset kerronnan strategiat tai millaiset ulkoelokuvalliset temput todella ovat melko vakiintuneita. Jokainen uusi aika ja jokainen uusi yleisö joutuu kamppailemaan näiden kysymysten parissa. Mutta juuri melko vakiintuneen elokuvan kentän virtaavuus tekee siitä niin kiinnostavan, alati elävän ja muuttuvan ilmiön.

Melko vakiintunutta elokuvataidetta tekevän on valitsemansa välineen sisäisten ja ulkoisten jännitteiden vuoksi alati tasapainoiltava toisaalta kohtuullisen kokeilevuuden ja toisaalta jo täysin vakiintuneiden keinojen välimaastossa. Tätä kapeaa ja korkeintaan sumeasti määräytyvää suikaletta kulkemaan lähteneet ovat usein pettyneet taiteellisen itsemäärittelyn epävarmuuteen ja siirtyneet käyttämään täysin toisenlaisia tekniikoita. Itse asiassa se näyttää olevan jopa välttämätöntä: jos jokin on tänään jo melko vakiintunutta, on se huomenna liki varmasti täysin vakiintunutta. Melko vakiintunut elokuva on siis todellista hetken taidetta. Toisin kuin vaikka näyttämötaide, joka esitysten loputtua saattaa toki materiaalisesti olla iäksi menetetty, melko vakiintunut elokuvataide – näennäisestä fyysisestä muuttumattomuudestaan huolimatta – voi yhdessä yössä menettää koko olemuksellisen ytimensä: ”sama” elokuva saattaa käsitteellisesti muuttua joksikin aivan muuksi elokuvaksi.

Melko vakiintuneen elokuvan tekijät valitsevat siis tehdä jotain likipitäen vääjäämättä pian katoavaa, jotain jonka voi pelastaa ehkä vain perinteen katkeaminen ja unohtaminen. Mutta niin kuin aina, tuho ei ole vain loppu vaan myös uuden alku. Sitä mukaan kun vanhat melko vakiintuneet elokuva katoavat, sitä mukaan tulee tilaa uusille melko vakiintuneen elokuvan muodoille. Siksi melko vakiintunut elokuva on aina hengeltään kohtuullisen nuorta!

Tämänvuotiset Melko vakiintuneen elokuvan festivaalit keskittyy juuri tähän kohtuulliseen nuoruuteen, uuteen tulemiseen ja ainaiseen muutokseen. Parittomassa negatiivisuudessaan teemamme saattaa kuulostaa uusnihilistiseltä. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä teesin ja antiteesin vastakkaisuus ei ole kotradiktorista (muodollista tai loogista negeerausta) vaan kontraarista (sisällöllistä vastakkaisuutta; vrt. ns. vastakohtaisuuden neliö) ja siten negaatioon sisältyy aina uuden mahdollisuus, mahdollisuus tulla jotain. Ja samoin negaation negaation negaatio sallii mahdollisuuden olla ehkä kuitenkin vielä jotain.

Toivomme, että myös festivaaliyleisö löytää turvallisen rajankäynnin ilot – ilot, joita vain todellinen melko vakiintunut elokuva voi tarjota!

Melko vakiintuneen elokuvan festivaalien työryhmä 2014

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s